Arkihaasteena itsemurhapommittajat

Ennen tänne tuloa päätin, että en tee mitään odotuksia työni suhteen. Yleisesti koen tämän hyväksi ohjenuoraksi, sillä eipähän pääse ainakaan pettymään.

Täysin ilman odotuksia tänne on kuitenkin mahdotonta tulla. Ainahan sitä pelkästään lomareissulle miettii jo millaisilla fiiliksillä loma etenee ja mitä kaikkea kivaa pääsee tekemään.

Afganistan on aika kaukana lomasta. Myönnän, ennen lähtöäni pohdin kahta asiaa: mitä jos minut tuodaankin sinkkiarkussa takaisin Suomeen, ja toisaalta pystynkö edes tekemään työtäni.

Sinkkiarkulle ei ole onneksi ollut tarvetta, mutta työssä onnistumisen esteet ovat tulleet jo vastaan. Minun on jo kahdesti pitänyt olla menossa tutustumaan kabulilaisten naisviljelijöiden luomu-hankkeeseen, mutta erinäiset räjähdykset ja yhteiskunnan epävakaus ovat estäneet matkan. Olen varma, että tämä kuvio tulee toistumaan vielä monta kertaa.

Arkihaasteen ohella kuluva viikko on sisältänyt onneksi myös puhdasta onnea. Elämän pienet ilot – sauna ja lakritsa – ovat tuoneet aivan käsittämätöntä onnea arkeeni. En voi kuin ihmitellä, miten sitä saakin revittyä näin suurta iloa näin yksinkertaisista asioista. Siis siitä, että ottaa kunnon löylyt, hörppää hieman huikkaa saunaoluesta, laittaa silmät kiinni ja nauttii. Nämä löylyt onnistuivat viemään ajatukseni hetkessä Suomen luontoon. 

Tämän päälle kun löytää leirimme pikkukaupasta suomalaista lakritsaa, ei voi kuin hymyillä ja näyttää henkistä keskisormea itsemurhapommittajille.

Suomi, sauna ja Sandels. Sielu lepää.

Lakritsaa suoraan Porvoosta. Mä en kestä miten hyvää tämä oli!

Hyvää Uutta Vuotta 1394!

Ehei, en ole sekaisin ajanlaskusta. Persialaisen (Solar Hijri) kalenterin mukaan täällä vaihtuu nimittäin vuosi tänään. Eilen elimme vielä vuotta 1393 ja nyt siirryimme vuoteen 1394. Hyvää Uutta Vuotta eli Nowruzia kaikille!

Ihmisiä kerääntynyt uuden vuoden juhlaan Mazar-i-Sharifiin.
Kuva: Khaama Press

Hieman kyllä nämä vuosiluvut hämmentävät. Kalenteriviikkokin noudattaa luonnollisesti eri logiikkaa kuin länsimaissa. Viikko alkaa lauantaina ja päättyy perjantaihin. Perjantai on siis tavallaan meidän sunnuntai. Viikonloppua vietetään yleensä torstaisin ja perjantaisin paitsi ei tietenkään omalla työpaikallani. Hämäystä lisäten minun viikonloppuni on perjantai ja lauantai.

Sunnuntai on siis aivan tavallinen työpäivä ja luulisi, että tässä vaiheessa olisi jo tottunut siihen. Joka sunnuntai herään kuitenkin hieman epävarmana siitä pitääkö tänään mennä töihin vai ei.

Tänä sunnuntaina en kuitenkaan mene töihin, sillä kyseinen päivä on uuden vuoden juhlinnan vuoksi vapaata. Varsinaiset juhlat vietetään tietenkin jo sitä ennen ja itse nautiskelen vuodenvaihteesta auringon saattelemana. Kabulissa on jo kevät pitkällä ja lämpömittari kertoo tälle päivälle +17 astetta. Eilen onnistuin samaan jo hieman väriäkin kasvoilleni (eli paloin), joten täytyy alkaa kylpemään aurinkorasvassa.

Taistelu konttihöperöitymistä vastaan

Tämän taistelun ykkösase on urheilu. Se pitää paatuneemmakin ihmisen järjissään, lieventää stressiä, tuo iloa elämään ja ties mitä muuta mahtavaa. Tähän kun lisää monipuolisen ruokavalion, voittoresepti on valmis! 

Urheilu on minulle tärkeä osa elämää, mutta en tunnustaudu himosykkijäksi. Tänne tullessani olen päättänyt jatkaa jo aikaisemmin aloittamaani terveellisen elämän matkaa, urheilla vähintään kolme kertaa viikossa ja noudattaa terveellistä ruokavaliota. Päämäärä tälle matkalle on tosin eri kuin aikaisemmin: nyt keskeistä on vain pysyä järjissään ja voida hyvin.

Kaurapuuroa ja mustikoita! Omnomnom!

Paikalliset raaka-aineet kunniaan! 

Hyvien eväiden ja kuntoilun järjestäminen on onneksi helppoa. Ruoan suhteen leirimme kaupoista löytyy perustuotteet, ja kuntoiluun tarjolla on pieni mutta erittäin toimiva kuntosali. Lisäksi joukko muita asukkaita on itseohjautuvasti järjestänyt myös muuta kuntoilua. Täällä voi harrastaa pallopelejä, käydä joogassa ja kuntopiirissä.

Oma uusi suosikkini on Insanity Workout, jossa meinaa tosin loppua happi kesken. Tiedä sitten johtuuko tämä ”korkean paikan leiristä” vai hitusen treenamista kaipaavasta kunnostani. Itse epäilen jälkimmäistä, mutta pistän kaiken korkean paikan leirin piikkiin. Onhan Kabul sentään 1800 m merenpinnasta.

Sali eka, salil vika.

Urheilu pitää minut järjissäni varsinkin viikonloppuisin. Arkipäivät hujahtavat ohi nopeasti, mutta viikonloppuisin on hyvin aikaa levätä ja pohdiskella maailman menoa. Ehkä liikaakin aikaa, sillä huomaan jo nyt viikonloppujen muodostavan myös ahdistuneita ajatuksia elämäni ja liikkumatilani rajallisuudesta. Viime viikonloppuna näin unia Suomesta, järvimaisemasta, Helsingin kesäauringosta, ystävistä, perheestä, rakkaimmastani. Aamulla heräsin haikeana.

Onneksi tätä samaa elämää jakaa joukko muita ihmisiä. Me kaikki olemme saman rajallisuuden vankeina. Me kaikki olemme poissa kotoa. Täällä jos missä voi todeta ihmisverkostojen olevan elinehto.

Urheilun ohella tapaan ihmisiä - uusia ystäviä - myös leirimme ravintolassa, joka paikkana taipuu muuten viikonloppuisin myös yökerhoksi. Ja jos onnekas kutsu käy, vapaa-aikana ehtii käydä myös muissa leireissä esim. grillibileissä. Itse olen saanut ilon poistua leiristämme jo kaksi kertaa. Jippii!

Tilanne konttihöperöityimisen suhteen ei siis ole vakava. Ainakaan vielä.

Expatin matkakuume kohtaa perusarjen

Sitä voisi helposti luulla, että ulkomailla asuminen helpottaa alituiseen matkakuumeeseen. Näin ei valitettavasti ole. Arki on arkea, asuipa sitä missä päin maailmaa tahansa.

Eksyin viime viikonloppuna erilaisiin matkablogeihin, ja siitähän se matkakuume sai taas tuulta alleen. Blogeista löytyi mitä upeampia kuvia ja reissutarinoita ympäri maailmaa. Ihastuin välittömästi etenkin Aasian matkailuun, ja nyt ajatuksissani pyörii mielikuva paratiisisaarista ja löhöilystä. Kuumettani ei helpota Whatsappiin laulava aurinkoinen lomakuvatulva Borneosta mm. vastakuoriutuneine kilpikonnineen ja huurteisine oluineen.

Borneossa kelpaa nauttia auringosta ja ottaa vähän huikkaa
huurteisesta Tigeristä. Kuva: Markku

Onneksi helpotusta matkakuumeeseeni on jo tiedossa, vaikka paratiisisaarien lämpöön en olekaan matkalla. Lämpöä on kuitenkin toivottavasti luvassa, sillä suuntaan pääsiäisen aikaan lomalle Istanbuliin!

Istanbulista tuntuu olevan erinomaiset yhteydet lähes kaikkialle maailmaan, myös tänne Kabuliin. Istanbul on minulle täysin uusi kohde, vaikka lentokenttänsä puolesta jo erittäin tuttu. Kosovossa asustellessani paras lentoreitti Suomeen oli juurikin Istanbulin kautta. 

Vaikka Istanbul on kaupunkilomakohde, turistilenkkareiden sijaan aion pakata mukaan kylpylävermeet ja tehdä pöytävaraukset kulinaristisiin herkutteluhetkiin jo ennen lähtöä. Tämä reissu tulee siis olemaan loma isolla L:llä, ja aion nauttia siitä kiireettömillä aamuilla. Aion toki käydä ihastelemassa bazaarien tunnelmaa ja ihmettelemässä muutamat nähtävyydet, mutta muutoin paras tapa fiilistellä uusia kaupunkikohteita on kahviloissa istuskelu.

Mutta nyt, takaisin Afganistaniin ja konttiin.

Meet the Stans

Ei ole sattumaa, että olen löytänyt itseni Afganistaniin. Maana tämä paikka on viehättänyt minua jo monta vuotta. Samoin on viehättänyt ajatus matkustamisesta kaikkiin stan-loppuisiin valtioihin, ja tältä osin voinkin laittaa rastin seinään yhden maan osalta. 

Afganistanin lisäksi listalla ovat luonnollisesti lähivaltiot Pakistan, Turkmenistan, Tadžikistan, Uzbekistan ja Kazakstan. Kirgisia on kiikun kaakun tällä listalla, mutta huvin ja hyödyn vuoksi voimme sopia, että Kirgisiaa saa kutsua tässä yhteydessä myös Kirgistaniksi. Haasteeton tämä lista ei tosin vieläkään ole, vaikka Kirgisiasta päästäänkin sopuun. Miten ihmeessä sitä pitäisi suhtautua esim. Kurdistaniin?

Matkustamisen näkökulmasta Afganistan on nyt hallussa, ja melko pitkäksikin aikaa. Turismoille ominaisten vastatautien iloista huolimatta elämä ainakin tässä Stanissa on lähtenyt rullaamaan perusarjen tavoin. Tuntuu siltä, että elämä on melko lailla perusarkea muutoinkin, joskin täällä toki ajoittain vaarallista sellaista.

Kansainvälisissä medialähteissä – myös suomalaisissa – Afganistan näyttäytyy usein vain mm. sen sotaisuuden, naisten heikon aseman ja yleisen köyhyyden sekä muiden kehityshaasteiden näkökulmasta. Vähättelemättä yhtään näiden seikkojen vakavuutta, todellisuus paikan päällä on paljon muutakin: työntekoja, yrittämistä, ihmisvilinää kaduilla, urheilua, ostoksia, ruoanlaittoa, syömistä, vapaa-aikaa, ystäviä, perheitä, siis niitä kaikkia arjen pieniä iloja. Tämä näkymä Afganistanista ei kuitenkaan ylitä juuri koskaan uutiskynnystä.

Tässä blogissa toivonkin pystyväni tuomaan esiin Afganistanin hyvät puolet, sillä haluan myös itse samalla uskoa valoisaan tulevaisuuteen. Toivon oppivani vaihtamaan kuulumiset työkavereideni kanssa ainakin yhdellä paikallisella kielellä, ja tutustuvani esimerkiksi afganistanilaiseen runouteen. 

Näistä lähtökohdista ja positiivisesti ajatellen, mottoni tässä yhteydessä voisikin olla: kaikki haasteet on ratkaistavissa kun vaan on aikaa ymmärtää.

Kabulin kadut

Tässä sitä nyt seisotaan. Keskellä ruuhkaa.

Kaksi viikkoa Kabulissa ohi ja hengissä ollaan edelleen! Jippii!!!

Kabulin kadut kuhisevat ihmisiä ja etenkin autoja. Olen viime viikkojen aikana käynyt työasioissa muutaman kerran kaupungilla ja autolla kulkiessa ei voi välttyä ruuhkalta. Autoja tulee solkenaan joka suunnasta, töötti laulaa ja väistely on hallussa.

Kabulissa asuu yli 3 miljoonaa ihmistä, ja kaupunkina se paisuu edelleen hallitsematonta vauhtia. 

Liikenteessä väenpaljouden huomaa helposti. Kabulin katuja kuluttaa päivittäin arviolta noin 650 000 autoa, mutta katuverkosto on suunniteltu noin 30 000 auton käyttöön. Autoja on joka puolella, ja liikennepoliiseista ja ohjauksesta huolimatta, liikennesääntöjä noudatetaan melko väljästi. Kolareita ei tosin näy juuri lainkaan.

Katuverkoston suunnittelu/arviointivirhe on toisaalta hyvä asia, sillä sen voisi nähdä myös julkisen liikenteen mahdollisuutena: paljon ihmisiä, mutta liian vähän tilaa yksityisautoiluun. Vähän niin kuin New York, jossa 30 miljoonaa ihmistä paahtaa päivittäin töihin ja ties mihin turismoseikkailuihin. Harmillista tosin on, että Kabulissa julkinen liikenne ei ole mikään poliittinen prioriteetti, eikä sen Afganistanin kaltaisessa haastepesässä kuulu ollakaan. Realiteetit on kohdattava.

Kabulin kadut viehättävät minua ruuhkasta huolimatta erittäin paljon. Autojen ohella liikenteessä on helppo bongata myös pyöräilijöitä ja hevoskärryjä. Liikennevälineitä löytyy siis joka lähtöön. Lisäksi kadunreunat notkuvat mitä ihmeellisimpiä pikkukauppoja, ja tavaraa löytyy ämpäreistä kännyköihin, hedelmäkojuista lihakauppoihin, urheiluvälineliikkeisiin, supermarketteihin ja vaateputiikkeihin. Olen aivan varma, että Kabulista saa ostettua mitä vaan, ja mitä täältä ei saa, sitä ei tarvita.

Vappupallo päivässä pitää mielen virkeänä.

Turvallisuustilanteen vuoksi minulla ei kuitenkaan ole mahdollista nauttia itse katuvilinästä. En voi käydä pikkuputiikeissa ihastelemassa esimerkiksi upeita täytekakkuja, joita kuola poskella tuijotin autosta tällä viikolla. Toisaalta hyvä niin – pysyy ainakin linjat kunnossa.

<a href="http://www.bloglovin.com/blog/13782283/?claim=2nuhb42kmta">Follow my blog with Bloglovin</a>

Terveisiä Kabulista!

Ensimmäiset minuutit Kabulissa.
Selfie lentokentällä.

Ensimmäinen viikko Kabulissa on ohi ja hengissä ollaan. Jippii!!

Viikkoon on mahtunut paljon ohjelmaa aamusta iltaan: töitä, urheilua, illallisia ja synttärijuhlat. Melko normaalia elämää siis.

Töiden puolesta aika on kulunut lähinnä erilaisten strategia-papereiden ja ohjelma-dokumenttien lukemisessa. Onneksi olen ehtinyt tutustua myös uusiin työkavereihin, sillä kotiutuminen uuteen työympäristöön on sujunut hyvin etenkin heidän ansiostaan. Tunnen oloni tervetulleeksi ja synttärikakku-yllätyksen vuoksi myös erittäin otetuksi. 

Vielä on oman työkuvankin fokus yleisellä tasolla, ja tällä hetkellä tiedän vain sen, että työskentelen kehitysyhteistyötä tekevässä organisaatiossa tutkimustehtävissä. Yksikkömme tekee työtä niin ilmastonmuutokseen sopeutumisen, luonnonvarojen kestävän käytön kuin energian saralla. Näistä minulle on kaavailtu työkentäksi energia, joskin oman kaivos-fiilistelyn takia tulen seuraamaan tiivisti myös luonnonvarasektorin kehitystä. (Disclaimer: tämän blogin sisältö ei edusta työnantajani virallista kantaa)

Kotini on noin 15 neliön kokoinen kontti, joka on muutettu erittäin kompaktiksi asunnoksi. Kyllä, kyseessä on juurikin sellainen satamien ja rahtilaivojen tavarankuljetuskontti, joka on onneksi saanut pintaansa viehättävän oranssinsävyisen maalin.

Kontista löytyy vessa ja suihku, pieni keittiösivu, vaatekaappi ja sänky. Erityisen iloinen olin omasta keittiöstä, sillä ehdin jo Suomessa hieman pelätä, että en pääsisi kokkailemaan tai leipomaan ollenkaan. Ruoanlaitto kun on mukavaa ajanvietettä ja tuo normaalia arkirutiinia päiviin.

Kokkailuinnosta huolimatta oli tietenkin pakko käydä kokeilemassa leirimme
paikallisen kanttiinin herkkuja. Hyvää oli ja maha tuli täyteen!

Elämäni Kabulissa on muutoin hyvin rajoitettua, ja pääasiassa se pyörii noin 500m säteellä. Onneksi tästä säteestä löytyy työpaikasta ja kuntosalista lähtien kaikki aina ruokakauppoihin, ruokaloihin ja illanviettopaikkoihin. Vertauskuvana voisinkin siis sanoa asuvani varuskunnassa, mutta yksikkötuvan sijaan melko luksus-kontissa ja Sotkun munkkeihin verrattuna kelpo eväissä.

Ei jää nälkä. Huh huh, ehkä isoin kanasalaatti ikinä!

Jääköön nyt ensimmäinen kirjoitus yleisfiiliksiksi ja ruokakuviksi. Pyrin parhaani päivittämään blogia aktiivisesta ja kertomaan niin hyviä kuin huonojakin juttuja konttielämästä ja Afganistanista.