Minä valitsin rakkauden

Tämä on Konttielämää-blogin viimeinen postaus. Konttielämä on ohi. Minä valitsin rakkauden ja muutin takaisin Suomeen.

Elämä yllättää toisinaan hämmentävän positiivisesti, toisinaan kaikki asiat saattavat menevän pieleen. Minun onneni kuluneen vuoden aikana on selkeästi ollut hyvin asioiden aalto. Elämääni on tullut monta sellaista asiaa, joista olen haaveillut jo pitkään: olen päässyt työskentelemään Afganistanissa, olen rakastunut ja tehnyt päätöksiä ensimmäistä kertaa elämässäni puhtaasti sydämellä.

Sydämellä tehdyt päätökset olisivat kannattaneet varmasti aikaisemminkin. Aina ei tarvitse järkeillä kaikkea, sillä ainakin nyt sydämen päätökset ovat osoittautuneet erittäin tuottaviksi. Rakkauden valinnat keräävät hyviä asioita ympärilleen – niin työelämässä kuin arjessa.

Työni Kabulissa päättyykin siis paikanpäällä olemisen puolesta, mutta ei kokonaan. Sama työ jatkuu Suomesta käsin etätyönä – ilman konttia, ilman itsemurhapommittajia.

Nyt on hyvä!

Meikäläisen kontti viimeisen 6 kuukauden ajalta.

Pala kauneinta Kabulia: ruusupensaat.

Synkkä päivä Kabulissa

Viime viikolla uutisoitiin laajasti Taliban-liikkeen johtajan, Mullah Omarin kuolemasta. Uutisten mukaan Mullah Omar on kuollut jo kaksi vuotta sitten. Viime vuosina kärjistyneen turvallisuustilanteen näkökulmasta hänen poismenonsa ei ole ainakaan tuonut toivoa rauhasta. Jos hän ylipäätään on kuollut.

Eilen Kabulissa koettiin kolmen iskun sarja, jossa varsinkin ensimmäinen, torstain ja perjantain välisenä yönä räjähtänyt autopommi, teki valtavaa tuhoa. Iskussa kuoli noin 20 ihmistä ja yli 240 loukkaantui. Useat rakennukset kärsivät mittavia vaurioita ja osa tuhoutui täysin.

Tässä räjähti rekka torstain ja perjantain välisenä yönä. Kuva: Reuters.

Illalla koimme kaksi uutta iskua, kun itsemurhapommittaja hyökkäsi alkuillasta poliisikouluun, ja myöhemmin aseistautunut joukko hyökkäsi kansainväliseen sotilastukikohtaan (Afganistanin huumeiden vastaisen toiminnan yksikön viereen). Myöhäisillan hyökkäys sisälsi myös räjähdyksiä, jotka lyhyen etäisyyden johdosta tuntuivat myös omassa leirissämme. Näissä hyökkäyksissä menehtyi lähes 30 henkilöä – suurin osa poliisikoulussa.

Eilinen oli synkkä päivä Kabulissa, mutta ei harvinainen. Autopommit ja itsemurhapommittajat ovat tämän maan arkihaaste. Siksipä huominen edustaa jollain tavalla ehkä jopa surullisempaa todellisuutta: ihmiset palaavat jälleen arkeensa ja elämä etenee kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Räjähdykset, epävakaus ja kuolema ovat normaali olotila.

Afganistanissa elää maailman nuorin väestö, joista suurin osa ei tiedä mitään muuta. Suurin osa on syntynyt Talibanin aikana, ja nähneet koko elämänsä aikana vain sotaa ja epävakautta. Tästä syystä konfliktimaissa kuten Afganistanissa arki etenee iskuista huolimatta vilkkaana. Esimerkiksi Kabulin katukuva on täynnä eläväistä toimintaa, kaupankäyntiä ja kahviloita. Ihmiset ovat sulkeneet väkivallan vaaran pois heistä, ja vain siksi, että on pakko. Kodissa kyyhöttämällä ei tuo edes sitä leivänmurusta pöytään.

Kun tällaisessa maassa yrittää tehdä kehitysyhteistyötä, on välittömien huipputulosten ja läpimurtojen odottaminen epärealistista. On toisaalta tärkeää keskustella kehitysyhteistyön tuloksellisuudesta, mutta toisaalta on oltava valmis siihen, että osa tehdystä työstä voi olla kestävien tulosten näkökulmasta mahdotonta.

Mahdottomuudesta huolimatta on pakko kuitenkin yrittää. On tarjottava edes se apu ja tuki mikä on mahdollista. Kodeissa kyyhöttämällä emme voi edistää edes toivonkipinää rauhanomaisesta tulevaisuudesta.

Löhöilyn jalo taito

Työt puuskuttaa eteenpäin, on kuuma ja leirissä olisi tarjolla illanistujaisia, läksiäisiä ja grillijuhlia joka viikonlopulle. Elämä suorittaa itseään eteenpäin. Välillä tuntuu siltä, että minä vain kuljen siinä mukana. 

On pakko olla tekemättä mitään. Olla vaan ja köllötellä siitäkin huolimatta, että on juuri ollut lomalla. 

Täällä ainut mahdollinen köllöttelypaikka tosin on konttini. Ulkona voisi toki pistää viltin maahan ja lojua siinä, mutta yli 30 asteen lämpötilat eivät oikein tämmöiselle suomalaiselle hikoilijalle sovi. Betonivallit ja leiri-infrastruktuuri eivät myöskään muodosta ehkä sitä parhainta ympäristöä rentoutumiseen. Ei, vaikka laittaisi silmät kiinni ja kuvittelisi olevansa muualla. 

Kontin seinät tuntuvat toisinaan hieman ahtailta mutta toisinaan ne tarjoavat hyvän asetelman 24/7 löhöilyyn. Virikkeiden ja pakottavan siivous- ja järjestelyvimman puuttuessa kontissa on erittäin helppo olla kirjaimellisesti tekemättä mitään. Koti-Suomessa lepopäivästä yleensä menee ainakin puolet kaikkeen turhaan härväämiseen, kun yht’äkkiä saattaa iskeä tarve esim. järjestää kirjahyllyn kirjat uudelleen. 

Tämä viikonloppu on sisältänyt juuri sopivan määrän löhöilyä ja sellaista mukavaa puuhastelua. Olen nukkunut pitkään, syönyt aamupalaa kaikessa rauhassa, käynyt ulkona vain hetkellisesti ”haukkaamassa raitista” ilmaa ja tullut takaisin löhöilemään loppupäiväksi. Sängyllä löhöily, Suomesta tuotujen lehtien selailu, musiikki ja pienet torkut silloin tällöin on ehkä parasta rentoutumista mitä tässä konseptissa tiedän. 

Nautinnosta huolimatta olen tosin havainnut unelmoivani huomattavasti enemmän täällä kuin ns. tavallisessa elinympäristössäni. Olen tänäkin viikonloppuna unelmoinut puutarhasta, saunasta ja takkatulesta, kesämökistä, ystävien kanssa hengailusta, rakkaan kanssa tehdyistä pyöräretkistä, matkustelusta, hiekkarannoista, ja toisinaan ahdistunut konttielämäni rajallisuudesta. 

Unelmointi auttaa selviämään viikonlopuista, mutta saa aikaan myös haikean tunteen.

Betoni polttelee kesävarpaita.

Tuliaisia Suomesta.

Sielunmaisema.