Synkkä päivä Kabulissa

Viime viikolla uutisoitiin laajasti Taliban-liikkeen johtajan, Mullah Omarin kuolemasta. Uutisten mukaan Mullah Omar on kuollut jo kaksi vuotta sitten. Viime vuosina kärjistyneen turvallisuustilanteen näkökulmasta hänen poismenonsa ei ole ainakaan tuonut toivoa rauhasta. Jos hän ylipäätään on kuollut.

Eilen Kabulissa koettiin kolmen iskun sarja, jossa varsinkin ensimmäinen, torstain ja perjantain välisenä yönä räjähtänyt autopommi, teki valtavaa tuhoa. Iskussa kuoli noin 20 ihmistä ja yli 240 loukkaantui. Useat rakennukset kärsivät mittavia vaurioita ja osa tuhoutui täysin.

Tässä räjähti rekka torstain ja perjantain välisenä yönä. Kuva: Reuters.

Illalla koimme kaksi uutta iskua, kun itsemurhapommittaja hyökkäsi alkuillasta poliisikouluun, ja myöhemmin aseistautunut joukko hyökkäsi kansainväliseen sotilastukikohtaan (Afganistanin huumeiden vastaisen toiminnan yksikön viereen). Myöhäisillan hyökkäys sisälsi myös räjähdyksiä, jotka lyhyen etäisyyden johdosta tuntuivat myös omassa leirissämme. Näissä hyökkäyksissä menehtyi lähes 30 henkilöä – suurin osa poliisikoulussa.

Eilinen oli synkkä päivä Kabulissa, mutta ei harvinainen. Autopommit ja itsemurhapommittajat ovat tämän maan arkihaaste. Siksipä huominen edustaa jollain tavalla ehkä jopa surullisempaa todellisuutta: ihmiset palaavat jälleen arkeensa ja elämä etenee kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Räjähdykset, epävakaus ja kuolema ovat normaali olotila.

Afganistanissa elää maailman nuorin väestö, joista suurin osa ei tiedä mitään muuta. Suurin osa on syntynyt Talibanin aikana, ja nähneet koko elämänsä aikana vain sotaa ja epävakautta. Tästä syystä konfliktimaissa kuten Afganistanissa arki etenee iskuista huolimatta vilkkaana. Esimerkiksi Kabulin katukuva on täynnä eläväistä toimintaa, kaupankäyntiä ja kahviloita. Ihmiset ovat sulkeneet väkivallan vaaran pois heistä, ja vain siksi, että on pakko. Kodissa kyyhöttämällä ei tuo edes sitä leivänmurusta pöytään.

Kun tällaisessa maassa yrittää tehdä kehitysyhteistyötä, on välittömien huipputulosten ja läpimurtojen odottaminen epärealistista. On toisaalta tärkeää keskustella kehitysyhteistyön tuloksellisuudesta, mutta toisaalta on oltava valmis siihen, että osa tehdystä työstä voi olla kestävien tulosten näkökulmasta mahdotonta.

Mahdottomuudesta huolimatta on pakko kuitenkin yrittää. On tarjottava edes se apu ja tuki mikä on mahdollista. Kodeissa kyyhöttämällä emme voi edistää edes toivonkipinää rauhanomaisesta tulevaisuudesta.