Kuolema pysäyttää meidät
ajattelemaan. Se pysäyttää meidät muistelemaan poismennyttä henkilöä, mutta
myös peilaamaan omaa elämäämme. Se kysyy meiltä teemmekö elämässämme niitä
asioita, joita todella haluamme. Teemmekö niitä asioita, jotka ovat arvokkaita.
Se kertoo meille elämän
olevan tässä ja nyt. Se kertoo meille elämänarvon kunnioituksesta ja elämän
katoavuudesta. Jokaisella meistä on vain hetki elämää tässä
maailmassa.
Kuolema on läsnä Afganistanissa joka
päivä, mutta viime viikolla se todella pysäytti meidät ajattelemaan: saimme
kuulla yksikkömme päällikön menehtyneen.
En koskaan päässyt tapaamaan
esimiestäni paikanpäällä. Kun saavuin Kabuliin helmikuussa, yksiköstämme
puuttui esimies. Esimiehemme ja yksikkömme päällikkö oli sairastunut jo viime
syksynä.
Hänelle työ oli kuitenkin elämäntehtävä, ja
hän teki töitä sairaalasta käsin Skypen ja sähköpostin välityksellä. Toisinaan
enemmän, toisinaan vähemmän. Hän paneutui yksikössämme meneillään oleviin ja
tuleviin tehtäviin sekä ohjasi meitä sydämellisellä mutta varmalla johtajan
otteellaan. Hänellä oli hyvä sielu.
Etenkin pidempään hänen kanssaan työskennelleille tämä on suuri menetys. He
menettivät myös ystävän, he menettivät heille läheisen ja tärkeän ihmisen.
Hänen perheensä menetti aviopuolison ja isän. Sitä surua ei voi sanoin kuvailla.
On kuitenkin totta kun sanotaan, ettei ihmiset varsinaisesti kuole koskaan. Heidän sielunsa ja heidän muistonsa elää kaikissa niissä, jotka he ovat elämänsä aikana kohdanneet. Olen varma, että esimiehemme muisto kulkee vielä pitkään - niin meidän kuin varsinkin hänen perheensä sydämissä.
Lepää rauhassa, Mamunul.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti